Euroopan unionin tuomioistuin (EUT) antoi 13.5.2026 ratkaisun asiassa C-603/24, Stellantis Portugal. Ratkaisu koskee siirtohintaoikaisujen arvonlisäverokäsittelyä eli sitä, milloin konserniyhtiöiden väliset jälkikäteiset hinnanoikaisut voivat vaikuttaa arvonlisäverotukseen.
Tuomio täydentää siirtohinnoittelun arvonlisäverotusta koskevaa oikeuskäytäntöä yhdessä viime syksynä annetun Arcomet Towercranes -tuomion kanssa. Aiheesta ei ole suoria lainsäännöksiä, ja julkaistua tulkintakäytäntöä on ollut tähän asti vain vähän.
Stellantis-ratkaisu vahvistaa, että siirtohintaoikaisuihin voi liittyä arvonlisäverotuksen näkökulmasta hyvin erilaisia tilanteita. Oikaisuilla voi olla arvonlisäverovaikutuksia, mutta näin ei ole automaattisesti kaikissa tapauksissa.
Mistä asiassa oli kyse?
Stellantis Portugal S.A. toimi konsernin kansallisena myyntiyhtiönä. Se osti ajoneuvoja EU:ssa toimivilta ajoneuvoja valmistavilta konserniyhtiöiltä ja myi niitä edelleen itsenäisille jälleenmyyjille.
Jos ajoneuvoissa ilmeni tuotantoprosessista johtuvia vikoja, valmistajan takuun piiriin kuuluvia vikoja tai tiepalveluun liittyviä tilanteita, loppuasiakkaat veivät ajoneuvot jälleenmyyjille korjattaviksi. Näistä korjauksista aiheutui kustannuksia Stellantikselle. Konserniyhtiöiden välillä oli siirtohinnoittelua koskeva sopimus. Sen perusteella ajoneuvojen myyntihintoja voitiin oikaista jälkikäteen, jotta Stellantiksen kaltaisille myyntiyhtiöille varmistettiin ennalta määritelty voittomarginaali. Käytännössä ajoneuvoja valmistavat konserniyhtiöt tekivät jälkikäteisiä siirtohintaoikaisuja Stellantikselle myytyjen ajoneuvojen hintoihin.
Oikaisut perustuivat osittain Stellantiksen toimittamiin tietoihin esimerkiksi sille aiheutuneista korjauskuluista ja muista toimintakustannuksista. Veroviranomaisten mukaan tämä tarkoitti, että Stellantiksen olisi katsottava suorittavan korjauspalveluja ajoneuvojen valmistajille. Tämän vuoksi veroviranomaiset katsoivat, että siirtohintaoikaisuja olisi pitänyt käsitellä vastikkeena arvonlisäverollisista palveluista, eikä esimerkiksi ajoneuvojen myyntihintojen oikaisuina.
EUT:n arvioitavana oli siten se, voidaanko yhtiön vähimmäisvoittomarginaalin saavuttamiseksi tehtävät siirtohintaoikaisut katsoa tällaisessa tilanteessa vastikkeeksi palveluiden suorittamisesta.
Mitä EUT ratkaisi?
EUT katsoi, ettei Stellantiksen ja ajoneuvoja valmistavien konserniyhtiöiden välillä voitu osoittaa sellaista oikeussuhdetta, jonka perusteella Stellantis olisi suorittanut veroviranomaisten väittämiä vastikkeellisia palveluja valmistajille. EUT:n mukaan siirtohintaoikaisuilla ei myöskään ollut riittävän suoraa yhteyttä väitettyihin palvelusuorituksiin. Tämän vuoksi oikaisuja ei voitu pitää vastikkeena kyseisistä palveluista.
EUT ei kuitenkaan ottanut lopullisesti kantaa siihen, oliko siirtohintaoikaisuja pidettävä Stellantiksen ostamien ajoneuvojen myyntihintojen ja niistä suoritetun veron perusteen oikaisuerinä. Tämä jäi kansallisen tuomioistuimen arvioitavaksi. Julkisasiamies oli ratkaisuehdotuksessaan katsonut, että kyseisiä oikaisuja olisi pidettävä ajoneuvojen myyntihintojen oikaisuerinä.
Miksi ratkaisu on tärkeä?
Viimeisen vuoden aikana EUT on antanut myös muita ratkaisuja, jotka koskevat siirtohinnoittelun ja arvonlisäverotuksen välistä suhdetta. Myös kotimaiset veroviranomaiset ovat alkaneet kiinnittää siirtohintaoikaisujen arvonlisäverokäsittelyyn aiempaa enemmän huomiota ja viitanneet EUT:n viimeaikaiseen oikeuskäytäntöön.
Kokemuksemme perusteella konsernien siirtohinnoittelussa, siirtohintaoikaisuissa ja niiden taustalla olevissa liiketoimissa voi olla hyvin erilaisia sopimusrakenteita ja tosiseikkoja. Tämän vuoksi oikea arvonlisäverokäsittely on syytä arvioida tapauskohtaisesti.
Konsernien kannattaa nyt tunnistaa, mihin sopimuksiin, suorituksiin ja laskentaperusteisiin niiden omat konserniyhtiöiden väliset siirtohintaoikaisut perustuvat. Samalla on hyvä arvioida, miten oikaisut tulee huomioida arvonlisäverotuksessa.